Kulttuurivaellus Cordillera Blancalla

Paljon on tapahtunut viimeisimpien kuulumisten jälkeen! Päädyttiin mm. vierailemaan Amazonilla Iquitoksessa Helmin luona ja juhannuksen mentyä rauhallisesti örvellettiin vähän turhankin rankasti festareilla toisessa viidakkokohteessa, mutta niistä sitten lähitulevaisuudessa (itseni tuntien taas kuukauden päästä). Ensin isken tänne tietokoneen uumenissa muhineen postauksen toisesta vaellusreissusta. Enjoy!

Viimeisin vallusreissu kohdistuikin sitten Perun vaellusmekkaan Huaraziin. 100 000 asukkaan kaupunki sijaitsee 3100 metrin korkeudella, joten ennen kuin lähtee vaeltamaan, olisi hyvä totutella korkeuteen ainakin pari päivää rauhassa chillaillen. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa totutella kuin päivä, sillä mukaan lähteneen Mikon oli palattava luennoille Limaan alkuviikosta (jotka sitten kaikki lopulta peruuntuivat, qué sorpresa).

Huarazin kaupunki hostellin ikkunasta

Koirajengi valitsi Justuksen alfauroksekseen, joten lääkeostoksetkin tehtiin yhdessä

Perinteinen ceviche, Justuksen lempiruoka

 Päänsärkyä uhmaten lähdettiin sitten seuraavana päivänä reissuun, mutta olosuhteet tiedostaen valittiin lukuisista vaihtoehdoista syrjäinen ja helpohko reitti, jossa tiukkaa nousua ei ainakaan ensimmäisenä päivänä olisi tiedossa. Saavuimme Ollerosin kylään vasta ennen puoltapäivää, josta lähdimme sitten kävelemään kohti ensimmäistä leiripaikkaa. Alussa kävelimme useammankin kylän ohi possuja valokuvaillen. Loppujen lopuksi etenimme tasaiseen ylämäkeen heikot 6-7km jonka jälkeen sade pakotti meidät leiriytymään. Onneksi tapasimme loppumatkasta arrieron (paikallinen cowboy), joka lupautui saapumaan aikaisin seuraavana aamuna aasin kera, jotta selvittäisiin reitin korkeimman kohdan, Yanashallashin solan, yli. Ensimmäisenä päivänä edetä olisi pitänyt noin 15km, joten kilometrit kasautuivat seuraavalle päivälle. 

Näin meilläpäin vaelletaan

Arriero saapui paikalle aamutuimaan ja ja sitoi rinkkamme toisen hevosen selkään. Nousu 4700 metriin oli ilman rinkkojakin erittäin raskas johtuen surkeasta kunnostamme tottumattomuudestamme korkeuteen. Sitä mukaan kun noustiin, paheni myös päänsärky, mutta korkeuspillereillä ja kokalehdillä pidettiin oireet edes jotenkin siedettävinä. Ihmiset reagoivat ilmanpaineen laskuun aina todella yksilöllisesti, eikä nuoresta iästä tai edes hyvästä kunnosta ole yleensä apua, päinvastoin. Mikolla fiilikset muistuttivat humalaa, itselläni krapulaa, ja Justuksella oli enemmän ongelmia hengästymisen kanssa. Viimeiset puoli tuntia sain taittaa arrieromme hevosen selässä, kun heppu varmaan ajatteli, etten sukupuolestani johtuen selviäisi noususta omin avuin. En valittanut, maisemat olivat lumihuippuineen jälleen upeat ja sain keskittyä niiden ihasteluun, hepan hoitaessa reittivalinnat kapealla polulla parhaansa mukaan. 

Kokamälli

Ylhäällä ei ehditty jäämään ihmettelemään upeita maisemia auringon laskiessa hälyttävää vauhtia ja illan ensimmäisten salamien paukkuessa määränpäänämme olevan laakson matalampaan päähän. Onnistuimme laskeutumaan pikavauhtia ehkä 500m kunnes sade taas alkoi ja sykähdettiin teltta nukkumakuntoon. Olosuhteista johtuen jouduttiin yöpymään siis hieman liian korkealla, ja olo oli yöllä kyllä sen mukainenkin.

Inkojen jalanjäljissä

Seuraavana päivänä jatkoimme laskeutumista määränpäähämme, Chavin de Huantariin, jossa sijaitsee yksi muinaisen Perun tärkeimmistä uskonnollisista keskuksista. Ohitimme matkalla useita vuoristokyliä, joissa ihmiset asuvat tai muuten hyödyntävät yhä perinteisiä olki/savimajoja, viljelevät maata ja paimentavat eläimiä elinkeinonaan, sekä pukeutuivat perinteisiin asuihinsa, jotka etenkin naisilla ovat näyttäviä suurine hattuineen ja värikkäine hameineen. Monikaan ei puhunut espanjaa (varsinkaan naiset), vaan ketšuaa, jota pitäisi kyllä itsekin näitä tilanteita varten opetella. Asukkaiden maiden läpi kävellessä on tapana antaa ihmisille pieniä lahjoja, kuten karkkeja tai keksejä, ja ihmiset yleensä niitä jo muutaman sananvaihdon jälkeen pyytävätkin. Meillä meinasi karkit loppua kesken, kun erehdyttiin tarjoamaan muutamalle ujolle päiväkotilaiselle karkkia, ja hetken päästä paikalla oli koko kylän lapset käsi ojossa. Onneksi kaikille kuitenkin riitti. Lapset olivat meistä niin ihmeissään ja innoissaan, että juoksivat perässämme toista kilometriä, varmaan ekstranamujen toivossa. Valokuvaukseen suhtauduttiin varovaisesti, ja kysyttiin aina ihmisiltä lupaa lähikuviin. Toiset kieltäytyivät tai pyysivät rahaa, mutta suurin osa koki vaihtokaupan kekseissä riittäväksi.

Vaalimainontaa

Saapuminen Chaviniin

Chavinissa syötiin lounasravintolassa menut, ja illalla käytiin kuumalähdealtaissa lillumassa. Mikko lähti yöbussilla takaisin Limaan, ja me jäätiin Justuksen kanssa Chaviniin yöksi tarkoituksena vierailla kuuluisassa Chavinin korkeakulttuurista kertovassa museossa ja muinaisen uskonnollisen keskuksen raunioilla. Chavin de Huantar on muuten itsessään ihan poikkeuksellisen viehättävä vuoristokylä, roskat on siivottu(ei täällä mikään itsestäänselvyys) ja julkisivusta pidetty paremmin huolta. Ihmiset kävelevät laatotetuilla kaduilla perinteisissä asuissaan aaseineen ja koirineen. Kyläläiset suhtautuivat myös meihin todella ystävällisesti, eikä hintoihin yritettykään laittaa turistilisää.

Seuraavana päivänä käytiin opastetulla kierroksella raunioilla, ja ihmeteltiin sen ajan arkkitehtien kykyjä. Wikipedian mukaan kulttuurin alku sijoittuu noin vuoteen 800 eaa. ja voimakkaan leviämisvaiheen jälkeen se tuhoutui suunnilleen 200 eaa. Temppelirauniot, joissa vierailtiin, ovat säilyneet niin hyvin, että sisälle pääsee kävelemään ja kiertelemään kapeissa kivikäytävissä. Oppaamme selitti rauhallisesti meille kulttuurin ja arkkitehtuurin pääpiirteitä, ja näytti miten täydelliseen geometriseen symmetriaan kaikki perustui. Temppelin alla virtaavat vesikanavat tekivät vaikutuksen, sillä niitä on käytännöllisyyden lisäksi käytetty tuottamaan erilaisia ääniä, siis eräänlaista musiikkia suurimmissa uskonnollisissa seremonioissa, ohjaamalla vettä kanavien läpi oikeaan aikaan. Kysyimme käytettiinkö seremonioissa eläinuhrien lisäksi koskaan ihmisuhreja, mutta tästä ei kuulemma ole löytynyt merkkejä. Museovierailun jälkeen palasimme bussilla Huaraziin, tarkoituksena valmistautua toiseen kolmen päivän vaellukseen. Päädyttiin kuitenkin palaamaan Limaan seuraavana päivänä Justuksen kärsiessä yhä vuoristotaudin oireista ja alkavasta flunssasta.

Täällä pitäisi mukamas olla talvi, mikä on tähän mennessä vastannut enemmänkin Suomen kesää. Pilvisinä päivin on viileähköä, mutta tänäänkin ollaan taas hikoiltu auringon porottaessa ainakin 25 asteessa. Paikalliset kuitenkin elävät talvea nilkkureineen ja talvitakkeineen. 

Tämän postauksen meininkiin sopii muuten täydellisesti biisi, johon rakastuin jo ennen tänne tuloani. Vaellus pre-inka aikaista valtatietä pitkin Andien vuoristokylien läpi sai silmät aukeamaan yhä enemmän. Fiilis oli kuin oltaisiin vierailtu toisella planeetalla. Moinen kokemus herätti aika paljon ajauksia siitä miten rajoittunut ja mustavalkoinen oma maailmankuva ja idea hyvästä elämästä yhä on. Katsokaa musiikkivideo ja fiilistelkää Latinalaista Amerikkaa, laitetaampa vielä käännöskin alle niin kaikki halukkaat voivat ymmärtää:

I am,

 I am what they left behind,

 I am the leftovers of what they’ve stolen.

 A hidden town in the summit,

 My skin is of leather that’s why it withstands any weather.

 I am a smoke factory,

 Peasant labour for your consumption

 Cold front in the middle of summer,

 Love in the time of cholera, my brother!

 I’m the sun that rises and the day that dies,

 with the best sunsets.

 I am the development in raw flesh,

 a political speech without saliva.

 The most beautiful faces I have ever met,

 I am the picture of a missing person.

 I am the blood in your veins,

 I am a piece of land which is worthy

 I am a basket with beans,

 I am Maradona against England scoring two goals.

 I am what supports my flag,

 The planet’s spine is my mountain range.

 I am what my father taught me,

 Whoever doesn’t love their country doesn’t love their mother.

 I am Latin America,

 A nation without legs but still walking.

You can’t buy the wind.

 You can’t buy the sun.

 You can’t buy the rain.

 You can’t buy the heat.

 You can’t buy the clouds.

 You can’t buy the colours.

 You can’t buy my happiness.

 You can’t buy my pain.

I have lakes, I have rivers.

 I have my teeth for when I smile.

 The snow coating my mountains.

 I have the sun which dries me and the rain which bathes me.

 A dessert drunk on peyote and a drink of pulque to sing with the coyotes. Everything I need.

 My lungs breath clean air.

 The suffocating altitude.

 I am the molars of my mouth chewing coca.

 The autumn with its fainting leaves.

 The verses written under a starlight night.

 A vineyard full of grapes.

 A cane plantation under the sun of Cuba.

 I am the Caribbean Sea looking after the little houses,

 Performing rituals with blessed water.

 The wind that combs my hair.

 I am all the saints that hang from my neck.

 My fight is not fruitless,

 Because the manure of my land is natural.

You can’t buy the wind.

 You can’t buy the sun.

 You can’t buy the rain.

You can’t buy the heat.

 You can’t buy the clouds.

 You can’t buy the colours.

 You can’t buy my happiness.

 You can’t buy my pain.

You can’t buy my happiness

 You can’t buy my sadness

 You can’t buy the sun.

 You can’t buy the rain.

 (We draw the path, we walk)

 You can’t buy my life.

MY LAND IS NOT FOR SALE.

I work hard but with pride.

 Here we share, what’s mine is yours.

 This nation doesn’t drown with the waves.

 And if it collapses I rebuild it.

 I don’t even blink when I look at you,

 So you’ll remember my last name.

 Operation Condor invading my nest,

 I forgive but never forget!

(We walk)

Here struggle is perceived.

(We walk)

I sing to be listened.

Here we stand

Long live Latin America!