Ensimmäinen viikko Limassa takana, joten aika laittaa blogi pystyyn! Kiitokset Helmille, joka mahdollisti tämän tuomalla läppärini mukanaan Suomesta. Chilen seikkailuista saatte lukea myöhemmin, kun saadaan koostettua tänne jotain julkaisukelpoista.
Viime viikon torstaina siis vaihdettiin maisemia, ja lennettiin Chilen ja koko maanosan (ja maailman) eteläisimmästä mantereisesta kaupungista Punta Arenasista pitkäaikaisempaan määränpäähämme, eli Limaan. Apurahojen yhä uupuessa säästettiin hupenevaa valuuttaa nukkumalla lentoa edeltänyt yö mukavasti lentokentällä. Lento lähti kuudelta aamulla ja kahden välilaskun kautta saavuimme samana iltana Liman lentokentälle. Päätimme jäädä kentälle pariksi tunniksi odottamaan ystäväämme Helmiä, joka on aloittamassa vaihto-opiskelunsa Iquitoksessa, ja tapasimme myös Limassa opiskelunsa aloittavan Riikan, joka oli tullut paikallisen tuutorin kanssa Helmiä vastaan. Kun kaikki olivat kasassa, lähdettiin me tytöt rinkkojemme kanssa tämän tuutorin järkkäämällä taksilla Mirafloresiin (turistinen=turvallinen kaupunginosa), ja Justus seikkaili urheasti perässä paikallisbussien kanssa. En tiedä voisiko liikenne olla enää kaoottisempaa. Valitsemamme hostelli oli kunnon länkkäreiden bilehostelli, eikä kenenkään kanssa voinut puhua espanjaa, paikallinen henkilökuntakin vaihtoi aina englanniksi kun yritimme kommunikoida espanjaksi. Hostelli palveli meitä kuitenkin yhden yön ja aamulla lähdimme kadulle etsimään parempaa ja löysimmekin rauhallisen, lähinnä espanjankielisten asuttaman hostellin, josta saatiin kolmen hengen huone aika edullisesti.
Mirafloresin alue päättyy merenrantaan ja seuraavana aamuna käveltiinkin pällistelemään Tyyntämerta. Meren, kuten välillä koko Limankin yllä on sellainen sumukerros, ja on vaikea hahmottaa mistä meri loppuu ja taivas alkaa. Ilmankosteus täällä on ylipäätään jatkuvasti jotain 85% luokkaa, joten vaikka asteita ei olisi kuin 25, tuntuu olo koko ajan nihkeän kuumalta. Kuitenkaan Limassa ei juuri koskaan sada kylmästä Perunvirrasta johtuen. Paikallinen vartijaliiviä yllään pitänyt ukko huolehti kovasti meidän hyvinvoinnistamme ja tuli tarjoamaan mulle ja Helmille aurinkorasvaa, katsellen sitten tyytyväisenä kun rasvailimme itseämme. Vilpitöntä? Haluaisin uskoa, koska sama setä tuli tarjoamaan myöhemmin myös Justukselle paperia hampparin mussuttamisen jälkeen.
Miraflores
Illalla saatiin kunnon annos paikallista tanssikulttuuria: Tutustuttiin viime vuonna Turussa vaihdossa olleeseen Limassa asuvaan Renatoon, joka nyt tuli hakemaan meidät ”enamoradansa” kanssa autolla ja kävimme kaikki yhdessä syömässä salaattibaarissa, jonka jälkeen suuntasimme keskustaan discotecaan katsomaan paikallisen salsakoulun pitämää näytöstä. Tanssiesityksiä riitti tunneiksi, ja meitä nauratti kun tässä monilta osin konservatiivisessa kulttuurissa kuitenkin naisten tanssiasut muistuttivat lähinnä uimapukuja ja salsalle tyypillisesti pyllyä keikutetaan paljon. Tuntemattomasta syystä meidät ohjattiin erityispaikoille ylös johonkin vip-tilaan, josta oli hyvät näkymät lavalle ja erityisesti pakaroihin. Kun esitykset oli esitetty, siirtyi yleisö tanssilavalle, ja vaikuttaa siltä että joka ikinen perulainen osaa tanssia salsaa. Monien miestenkin lantio liikkuu paremmin kuin omani. Illan jatkuessa salsa vaihtui perus klubimusiikkiin, ja meininki alkoi muistuttaa vanhaa kunnon lyniä.
Mirafloresissa on keskellä pääkatua sellainen puisto, joka on täynnä kissoja. Vapaaehtoiset tuovat päivittäin kissoille ruokaa, huolehtivat niiden terveydestä ja luovuttavat mahdollisia pentuja adoptoitavaksi. Kissat ovat kesyjä ja monet antavat paijata. Meidän oli tarkoitus käydä eräässä museossakin, mutta satuttiin osumaan paikalle, kun samaisessa kissapuistossa oli lauantaitanssit! Joku oli tuonut paikalle kunnon stereot ja ihmiset tanssivat perinteisiä lattaritansseja puiston keskellä olevassa eräänlaisessa syvennyksessä, ja porukkaa kerääntyi ympärille katsomaan. Meininki oli niin hauska, että jäätiin seuraamaan useammaksi tunniksi. Ihmiset bailasivat iloa täynnä keskenään, ja pikkuriikkiset mummelit hakivat länsimaalaisia nuorukaisia tanssimaan, samoin kuin vanhemmat sedät tulivat houkuttelemaan meitä tanssimaan. Eräskin velmu 60–70- vuotias setä vikitteli meitä, ja etenkin Helmiä kerta toisensa jälkeen ja lantio keinui niin että! Lopulta neljännellä? yrittämällä Helmi lämpeni tälle hurmurille ja lähti tanssimaan, eikä meinannut päästä pois ollenkaan kun tanssittajia olisi ollut niin paljon. Hymyilin niin paljon, että naama kipeytyi. Kun istuttiin katselemassa tanssia, niin eräs toinen vanhempi herrasmies jututti mua kovasti. Oli ihana huomata, että pystyin ymmärtämään tyyppiä jo lähes täydellisesti! Perun espanja on niin paljon selkeämpää, kuin Chilen. Tyyppi kertoi, että tansseja järjestetään monissa kaupunginosissa joka lauantai ja sunnuntai, ja totesi tanssimisen ja sen katselun olevan hyväksi mielenterveydelle. Otettiin yhteiskuvia ja vaihdettiin sähköpostiosoitteita, sekä luvattiin tapailla jatkossakin lauantaitanssien merkeissä.
Sunnuntaina uskallettiin lähteä tutustumaan keskustaan, joka on kuuluisa koloniaalisesta arkkitehtuuristaan. Näyttäviä rakennuksia riitti, ja päivä kului niitä ja muita ilmiöitä ihmetellessä. Vanhan keskustan rajan toisella puolella alkaa köyhempi alue nimeltään Rimac, ja rajasillalla päivystää muutama poliisi rynnäkkökivääriensä kanssa. Rimacin rinteillä näkyikin sitten jo slummia. Aikamoinen kontrasti, kun päätään kääntämällä voi nähdä tämän ja hulppeat vanhat kivirakennukset. Kiinnitettiin myös Justuksen kanssa erityisesti huomiota kulkukoirien puuttumiseen; Chilessä kulkukoiria oli joka puolella, mutta täällä ollaan pongattu vain muutama. Viimeisteltiin päivä perinteisillä Pisco Sour- juomilla, jotka olivatkin lähes pelkkää tiukkaa, minkä seurauksena hihhuloitiin hiprakassa takaisin bussilla Mirafloresiin, kuten vastuuttomien turistien kuuluukin.
Toinen todellisuus
Plaza de Mayor, keskusaukio
Maanantai-aamuna olikin aika hyvästellä Helmi, joka jatkoi matkaansa Iquitokseen. Ihastuttiin aiemmin keskustan aidompaan menoon ja edullisiin hintoihin, joten päätettiin majoittua sinne asunnon etsinnän ajaksi. Tämä viikko ollaankin keskustasta käsin tehokkaasti vierailtu yliopistolla ja etsitty kämppää, ja löydettiinkin yliopiston kv-puolen henkilökunnan avuliaisuuden ansioista ihan yliopiston läheltä ehkä n. 27 neliön huone omalla kylppärillä, kahdella parisängyllä (tappelujen varalle, käkäkää) ja jääkaapilla. Huone on asuntolassa, jossa asuu muitakin opiskelijoita ja keittiö jaetaan näiden kanssa. Hintaa tällä on 650 solea, eli ~200 euroa kuukaudessa, mikä vielä jaettuna kahdella on… aika vähän. Netti, sähkö ja vesi kuuluu hintaan. Huone oli vähintään puolet halvempi kuin muut vaihtoehdot, joten eilen pakkasimme kamat ja muutimme tänne ainakin toistaiseksi. Siivousta tämä vaatii mutta muuten ihan käyvän oloinen mesta. Alue kuuluu meille ennestään tuntemattomaan barrioon (=kaupunginosa) Las Brisas, mutta vaikuttaa siistiltä ja turvalliselta, ja halpoja lounasraflojakin ihan vieressä. San Marcos, jossa yliopistokin sijaitsee, on 5-10 minuutin bussimatkan päässä ja kävellä ei kuulemma saa, sillä San Marcos on hämyistä aluetta. Yliopiston kampusalue on valtava, kauttaaltaan muurein tai aidoin rajatuttu, ja porteilla vartijat. Sisällä kulkee oma bussi. Kampusalue on vehreytensä ja siisteytensä puolesta viehättävää, on palmua ja kaktusta, ja ihmiset makoilee puistoissa. Opiskelijaravintoloita on runsaasti, ja ruoka on hyvää perusruokaa, maukkaampaa kuin assarilla. Ahdistusta aiheuttaa vain kasvisruuan puute, mutta onneksi kalavaihtoehto(ja) löytyy aina. Menu maksaa ravintoloissa 6-8 solea, eli parisen euroa. Yliopistolla on myös ilmaisia ruokaloita, joihin päästään kun ollaan saatu opiskelijakortit.
Yliopiston pääkirjasto
Justus ja Renato yliopistolla
Kaiken kuulemamme perusteella odotimme että yliopistoon rekisteröityminen ja kurssivalintojen tekeminen olisi yhtä byrokratiahelvettiä, mutta toisin kävi. Omat asiani sain jo hyvälle mallille tapaamalla kahta ihmistä, Justusta juoksutettiinkin sitten vähän enemmän. Kaikki on kuitenkin mennyt odotettua sujuvammin ja porukka vaikutti osaavalta ja ymmärtäväiseltä. Torstaina kun lähdimme yliopistolle selvittämään kurssien aikatauluja, alkoi eräs vanhempi herra jututtamaan meitä. Kutsui meidät sitten kanssaan lounaalle, ja lounaalla meille selvisi, että kyseessä olikin ”profesor principal”, eli mantsan laitoksen pääjehu. Rupateltiin enemmän tai vähemmän onnistuneesti kaikennäköistä, selvisi että herra oli poliittisista syistä ollut maanpaossa jenkeissä 10 vuotta, mutta nyt on taas palannut opettamaan. Maksoi meidän lounaat ja kannusti vierailemaan kotonaan joku päivä. Murtui sekin ennakkoluulo yliopistolla vallitsevasta hierarkisuudesta opiskelijoiden ja proffien välillä.
Yliopistolla tapasimme myös ainoata muuta samassa yliopistossa opiskeluaan aloittelevaa suomalaista, jonka kanssa oltiin meilailtu aiemmin, ja myöhemmin illalla lähdettiin yhdessä San Isidroon vaihtareiden jättiasuntolassa järjestettyihin bileisiin. Opittiin siinä sitten sekin, että Perussa ei myydä alkoholia kaupoissa enää kymmenen jälkeen (joskus kontrolli yllättää..), mutta bileiden järjestäjä tarjosi kaikille cuba libreä niin paljon kuin jaksoi juoda. Ei oltukaan juotu viini-ja olutmaisteluja lukuun ottamatta viimeiseen seitsemään viikkoon juurikaan alkoholia, mikä sai epätyypillisesti Justuksenkin koskemaan rommiin. Porukka vakuutti Liman yöelämän olevan ruuan lisäksi paras juttu koko kaupungissa, joten jatkettiin porukan mukana hipsterbarrioon discotecaan. Jotenkin joku järjesti meidät taas ilmaiseksi sisään ja vip-tiloihin. Välillä väännettiin eri ovilla eri vartioiden kanssa, mutta tuntuu että täällä on kaikki aina neuvoteltavissa. Baarissa oli hämyinen meininki, mutta samoja biisejä soi täälläkin. Ihmiset muhisee keskenään paljon, ja perulaiset miehet tulee iholle keikkuvine lanteineen. Miehet saa myös olla varovaisia, täällä on jonkin verran peperoja, eli viehättäviä paikallisia nuoria naisia, jotka iskevät etenkin länsimaalaisia miehiä ja laittavat sitten juomiin huumaavia ja ryöstävät. Otettiin kadulta taksi kotiin, ja maksettiin puolen tunnin matkasta 6 euroa. Katutakseista varoitellaan paljon, ja niiden kanssa saakin olla tarkkana. Taksikyltti katolla(eikä esim. konepellillä) on jo hyvä merkki, samoin virallisuudesta kertovat kylkiin maalatut ruudut ja keltainen rekisterikilpi. Hinnasta neuvotellaan aina etukäteen, täällä ei tunneta mittareita. Meillä taksikuskit ovat aina olleet tosi mukavia, niin kuin perulaiset yleensä.
Eilen tuunattiin kämppää oikein kunnolla, pestiin seiniä myöten. Oli myös yksi torakkakohtaaminen, ja häpeäksi joudun tunnustamaan, että imuroitiin se elävänä. Se oli niin suuri, että mentiin molemmat vähän hysteerisiksi. Olisi silti pitänyt suoda sen elämälle kivuttomampi loppu. Aika paljon jännitettiin, että mönkiikö se vielä puolen tunnin imuroinnin jälkeenkin urheasti ulos imurin suuttimesta. Onhan torakat eliökunnan kingejä ja maailmanlopun selviytyjiä.
Perunavalikoima supermarketissa
Heräsin katsomaan kun joku ukko huutaa megafoniinsa "calamaare calamaare" ja myy kyseisiä otuksia lava-autostaan. Ja ulkona sataa?
RAKKAUTTA!
Ilona
Ilona
