Tosi sievää: huhtikuuta 2015

Arki täällä rullaa eteenpäin, ja aika paljon ollaan yhä höntsäilty Limassa. Vietettiin viikonloppuna kokonainen päivä eri puolilla kaupunkia shoppailemassa, huhhuh. Eka poncho ja laamavillapöksyt hankittu! Jos joku kaipaa itselleen kangas- tai (teko)nahkareppua huutakoon hep, itselläni oli vaikeuksia löytää kivoja Suomesta ja täällä niitä riittää pilkkahintaan.

Viime viikonloppuna vietettiin miniloma Paracaksen El Chacossa, joka on turistinen ja aina aurinkoinen rantakylä. Täällä on mielettömän edullista reissata jollei valitse luksus- tai turistibussia! Muutama kymppi riittää matkoihin ja pariin hostelliyöhön. Nautittiin täysillä saasteettomasta ilmasta ja tyhjistä kaduista. Positiivisena shokkina Liman jälkeen tuli myös se, että viehättävän hostellimme ovet olivat yötämyöten auki, samoin kuin dormimme ovi. Limassa kaikki on kalterein, sähköaidoin, lasinsiruin neuvostotyyliin, tupla/triplaovin tai rikkaammilla alueilla myös vartioin suojattu. Kylä ei itsessään ole kovin kummoinen, mutta houkuttelee paljon paikallisia sekä ulkomaisia vesiurheilun ystäviä. Erityisen suosittua on kite-surfing, jota kaverimme Mikko alueella olikin harrastamassa melkein toista viikkoa. Kävimme Paracasin luontoreservin alueella sijaitsevalla upealla rannalla, jota asuttaa merilintukolonia sekä lukuisia rapuja, joiden touhuja makoilun ja uimisen välillä kiinnostuneina seurailimme, uusia tanssiliikkeitä omaksuen. Reservin alueella voisi periaatteessa kävellä tai pyöräillä pidempiäkin matkoja, mutta vaikka ollaankin trekkaamisesta innostuneita, ei loputon hiekka- ja kivierämaa ilman ainuttakaan varjopaikkaa sytyttänyt, ja päädyimme liikkumaan perinteisesti peukalokyydillä. Kylässä ruokaillessa havaitsimme, että myös ravintoloissa tinkiminen kannattaa, sillä turistilisää yritettiin annosten hintaan tuputtaa. Tinkiminen täällä on kuitenkin aika helppoa, riittää kun hymyilee ja toteaa hinnan olevan melko korkea. Kamera jäi "vaihteeksi" kotiin, joten taas saatte nauttia kännykkäkuvista.

Jukka ja Petrihän ne siinä

Ylpeenä yliopiston lahjottamista lippiksistä. "Olen ykkönen!"

Kite-surfing

El perro peruano

Hostellin vahtikoira Tati

Sunnuntaina olimme mukana Erasmus Perun järjestämällä reissulla Cañon de Autishaan. Varausta tehdessä ajateltiin tiedossa olevan kaikenlaista seikkailua kanjoneilla, mutta myöhemmin ymmärsimme reissun päätapahtumana olevan hyppy sillalta kanjoniin, köysien varassa. Heh, kielitaidon puute voi joskus ilmetä tällaisina yllätyksinä. Tästä kuitenkin selvittiin yllättävän pienin kuumotuksin! Laskeuduttiin myös joitain satoja metrejä kaivostunnelin portaita alas avaraan luolaan, josta löytyi upea maanalainen vesiputous. Pilkkopimeässä ahtaassa tunnelissa tikapuita ilman turvaköysiä laskeutuessani pohdiskelin ahtaanpaikankammoisena, että onko se niin tarpeellista aina lähteä yhtään miettimättä mukaan kaiken maailman extreme-touhuihin. Onneksi määränpään luola ei ollutkaan umpinainen, vaan valo tulvi sisään ja ilma oli raikas. Satoja vesiputouksia nähneenäkin maanalainen voimakas vesiputous teki vaikutuksen! Ei yleensä viihdytä valmistoureilla ja taas vähän huokailutti, kun välillä oppaat olivat neuroottisia turvaköysien kanssa, askeltakaan ei saanut jyrkähköllä reitillä luolaan ottaa ilman että ollaan kiinni turvaköysissä, mutta kaivostunneliin laskeuduttiinkin sitten ilman mitään. Kaikesta extremeilystä huolimatta eniten kuumotti itse matkat natisevalla minibussilla kohteeseen. Kapeat hiekkatiet vuoren rinteessä, toisella puolella satojen metrien jyrkkä pudotus laaksoon ja toisella rapautuvaa rinnettä, mistä muistutuksena norsun kokoisia järkäleitä tienpielissä. Mieltä eivät myöskään lämmittäneet tien reunoilla erittäin säännöllisesti näkyneet muistoristit menehtyeille. Hyyyyrrrshh. Ihmettelen vieläkin elossaoloani :)

Taustalla: Paikallinen rouva muutti, noh, hökkelikotinsa meitä varten lounaasravintolaksi.

Mulla on mennyt kokonaan maku lihan syömiseen (kala menettelee), joten ollaan alettu kokkailemaan enemmän kämppämme kommunaalisessa pikkukeittiössä. Keittiö on kuitenkin todella huonosti varustettu, uuniakaan ei ole, mikä on yksi syistä miksi ollaan viime aikoina alettu etsimään vaihtoehtoisia kämppiä. Tuntuu muutenkin vieraalta, ettei voidaan kutsua porukkaa kylään samaan tapaan kuin Suomessa. Täällä ei siis oikein ole tilaa kyläilijöille. Samoin vilkas autotie ikkunan alla ketuttaa. Kaivattaisiin enemmän muunlaista meininkiä kotimme läheisyyteen: kahviloita, lenkkipolkuja.. mitä vaan. Valtaosa muiden yliopistojen vaihtareista asuu Mirafloresissa, josta kerroinkin aiemmin: Turvallinen, kallis ja erittäin länsimaalainen. Siis hyvin kaukana siitä kokemuksesta, mitä me täältä haetaan. Tästä kuitenkin seuraa, että kämppäkavereita näille alueille kämppää jakamaan on vaikea löytää(mieluiten jaettaisiin asunto espanjankielisten kanssa, para practicar!) Ei tänne jääminenkään huono vaihtoehto ole, kun kurssitilanteen takia luentoja molemmilla on vain ti-to, joten mahdollisuus olisi säästää jatkossakin kämpässä ja viettää aina pidennetyt viikonloput reissussa. Saa nähdä!

Mitä me sitten opiskellaan? Mulle on nyt kovan karsinnan seurauksena kolme kurssia maantiedettä: geografía rural, geografía fisica del Peru (kenttäretkien takia, hah), ja geografía del turismo. Paljon odottamani geografía de genero(sukupuolten maantiede) ei ilmeisesti toteudu lainkaan. Lisäksi oon Suomesta käsin järjestetyllä UNIPID-nettikurssilla kehityspolitiikasta ja sen analysoinnista. Justus käy myös Perun luonnonmaantiedettä ja turismia, sekä lisäksi vapaasti suomennettuna kehityksen sosiologiaa valtio-opista.

Kotikatu

Kokkailtiin mantsalaisten kanssa

Otsikko muuten viittaa molempien uuteen lempihedelmään, chirimoyaan. En ole tavannut kyseistä herkkua missään muulla maailmassa. Maku on kermainen ja makea, mutta syödessä saa syljeskellä suustaan isoja mustia siemeniä. Oikeasti, tämä pääsee samalle pallille paikallisen mangon kanssa.

Mikko saa ensimmäistä kertaa chirimoyaa: Ilme kertonee riittävästi.

Coming soon... kuvakollaasi siitä miten luovasti ihmiset itsensä täällä työllistää. Lupaan myös tehdä postauksen kulttuurihavainnoista (niitä riittää..). Ja Chilestäkin vielä jonain päivänä! Pusuja!

Huh miten aika kuluu täällä nopeasti! Oon välillä muistanut nappailla kännykällä kuvia, ne kertokoot olennaisimman viime viikoista!

Pari viikkoa sitten olimme yliopiston järjestämässä vaihto-opiskelijoiden tervetuliaistilaisuudessa yliopiston "kulttuurikeskuksessa", jossa yliopisto sijaitsi alun perin. Universidad Nacional Mayor de San Marcoshan on perustettu vuonna 1551, joten kyseessä on Amerikoiden vanhin yliopisto. Se on julkinen yliopisto, ja opiskelijoita tulee kaikenlaisista taustoista, yhteensä noin 35000, enimmäkseen kuitenkin matalammista tuloluokista. Perunsisäisissä vertailussa yliopisto on rankattu parhaiden joukkoon. Faktojen lisäksi tilaisuudessa kerrottiin juhlavasti mm. yliopiston historiasta ja saimme nauttia monipuolisesti paikallisista naposteltavista, vierailla nykytaiteen museossa ja seurata perinteisiä perulaisia tansseja.

Meitä oli myös kehotettu valmistelemaan jonkinlainen kotimaatamme kuvaava esitys. 90% vaihtareista on kotoisin muista latinalaisen Amerikan maista, joten tanssiesityksiä riitti. Pieni saksalaisporukka oli valmistenut ruokaa, belgialainen ja muutama ranskalainen toteuttivat myös "yleisö mukaan" -tyyppisiä tansseja. Mitä me sitten keksittiin? Meitä suomalaisiahan opiskelee täällä kolme, seinänaapurimme Mikko meidän lisäksemme. Harkittiin ensin kalevalaista runonlausuntaa, mutta lopulta päädyttiin laulamaan Ievan polkka. Kolmestaan. Kuulosti varmaan häijyltä, mutta saatiin hulluna kehuja!

Luennotkin ovat jo alkaneet, toiset menestyksekkäämmin kuin toiset. Tasosta on vaikea sanoa vielä mitään, mutta meininki muistuttaa välillä opiskelijoiden osalta ylä-astetta: Hyvästä vastauksesta seuraa aplodit, myöhästyneille buuataan ja proffan huomiosta kilpaillaan. Moneen kertaan ollaan kiirehditty yliopistolle vain odottaaksemme proffaa puolesta tunnista kahteen tuntiin ja välillä, kuten tänä aamuna, proffa ei vaivaudu ollenkaan saapumaan paikalle. Oli antoisaa herätä mennäkseen yliopistolle kahdeksaksi turhaan. Onneksi asutaan lähellä. Joitain luentoja on kuitenkin pidetty, ja ollaan valikoitu kurssimme pitkälti proffien puhenopeuden ja selkeyden perusteella. Ymmärrysprosentti vaihtelee 20-90% välillä.

Ollaan molemmat Perun luonnonmaantiedettä käsittelevällä kurssilla, jota vetää sama herra jonka kanssa aiemmin lounastimme. Pääsiäisviikolla kävimme jo päivän ekskursiolla Chosicassa, joka on parin tunnin ajomatkan päässä Limasta sijaitseva yli 100 000 asukkaan kaupunki. Chosicassa oli viikkoa aiemmin sateista johtuen valtavia maanvyöryjä, jotka huuhtoivat mukanaan rinteillä sijainneita koteja ja ihmishenkiä. Paikallisten mukaan sama on toistunut useana vuotena, kun laaksossa sijaitseva kaupunki laajenee sitä ympäröiville rinteille, ja köyhille on riskeistä huolimatta myönnetty lupa rakentaa rinteille.

Kävelimme raunioissa ja kiipesimme rinnettä ylös arvioimaan tapahtumien kulkua. Oli hienoa nähdä, miten paljon auttajia oli tullut paikalle: Armeija raivasi kiviä teiltä ja ruoka-, vesi- ja vaatelahjoituksia tuotiin kauempaakin. Ihmiset kiittivät meitäkin paikalle tulemisesta ja hymyileviä naamoja oli paljon. Uskomatonta näin ulkopuolisen silmin, että kaiken menettäneenäkin ihmiset jaksavat hymyillä. Homma oli aika kaoottista, ja vaikutti ettei toimintaa ollut oikein organisoitu mitenkään. Meihin valkonaamoihin kiinnitettiin aivan poikkeuksellisen paljon huomiota, enimmäkseen positiivista, mutta rahaakin pyydettiin. Reissu oli kokonaisuudessaan avartava ja ainutlaatuinen mahdollisuus päästä seuraamaan, miten tällaisessa katastrofitilanteessa toimitaan. Oppaamme syyttivät syystäkin kaikesta politiikkaa, paremmalla suunnittelulla näiltäkin vältyttäisiin.

Voisin kirjoittaa vähän kokemuksistamme julkisen liikenteen parissa. Erilaisia mikroiksi ja combeiksi kutsuttuja minibusseja on valtavasti, ja näillä mekin enimmäkseen liikutaan. Sisään ja ulos saa hypätä välillä vauhdista, ja busseissa on aina rahastaja, joka toimii myös eräänlaisena sisäänheittäjänä. Nämä sisäänheittäjät huutavat pysäkeille(jotka eivät välttämättä ole mitenkään määritettyjä, ihmisiä voi nousta kyytiin vaikka liikennevaloissa) saavuttaessa ”sube sube!” tai ”baja baja” hoputtaen ihmisiä agressiivisestikin sisään tai ulos. Välillä käydään pihalla taistelemassa asiakkaista ja tönimästä muiden bussien vastaavia tyyppejä. Näitä busseja on liikenteessä valtavasti ja kaahaaminen on normaalia, minkä takia ne ovatkin varsin nopea tapa liikkua, ja välillä bussit tulevat niin täyteen, että käytävällä pelkää rutistuvansa ja joku istuu melkein kuskin sylissä. Matkat Liman sisällä maksaa yleensä joitain kymmeniä senttejä. Poliisit pysäyttävät busseja ilmeisesti melko usein tarkastuksiin, sillä Justus, Mikko ja eräs kolumbialainen asuntolastamme ovat kaikki jo kerran olleet kyydissä tarkastuksen sattuessa. Justuksen ja kolumbialaisen kerralla kaikkien henkkarit syynättiin huolella, ja lopulta huomattiin, ettei kuskilla ollut edes ajokorttia, ja matka jäi siihen.

Matkalla Chosicaan melkein törmäsimme toiseen eteemme kiilanneeseen combiin, äkkijarrutuksella törmäykseltä vältyttiin, mutta ollessamme seisomapaikalla vähän lennettiin ja säikähdettiin. Kaikki bussissa olijat huusivat raivossaan toiselle bussille, kuski ja rahastaja kärkipäässä. Siitä alkoikin sitten näiden kahden bussin puoli tuntia kestänyt keskinäinen mittely, välillä kiilattiin toisen eteen, välillä käytiin kadulla huutamassa ja puimassa nyrkkiä. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Tappelu huipentui kun oma kuskimme hyppäsi valoissa ulos, ja löi nyrkillä ikkunasta toista kuskia turpaan. Tämä vielä kostettiin sylkemällä ikkunasta myöhemmin rahastajamme päälle.

Limassa on viikoittain vakaviakin bussionnettomuuksia, enkä meininkiä seuratessani ihmettele yhtään. Uskon silti, että bussit ovat takseja turvallisempi tapa liikkua, ja niissä on hyvä meininki! Meiltä ei yritetä ikinä rahastaa ylimääräistä ja miehet luovuttavat usein paikkansa minulle ja muille naisille, samoin kuin vanhuksille yms.. Kuski soittaa mieleistään musiikkia valitsemallaan volyymilla. Kaikkeen tottuu, nykyään liikennekaaosta ei edes huomaa ja torkutaan busseissa ihan kuin Suomessakin.

Kävin myös yliopiston omalla klinikalla verikokeissa. Anemia ja alhainen verenpaine eivät tulleet kasvissyöjälle yllätyksenä, kun koko reissun aikana oon vain voinut haaveilla monipuolisesta kasvisruuasta, mutta lääkäri myös julisti, että olen 13 kiloa alipainoinen. 167 senttisenä mun kuulemma pitäisi painaa vähintään 67 kiloa. Mikäköhän latinokurvi-painoindeksi tässäkin on taustalla? Oon ehkä laihtunut täällä pari kiloa, mutta silti ihan normaalipainossani. Lääkäri hypisteli mun ranteita ja ihmetteli kovasti miksi ihmeessä en syö lihaa. Sain virallisen määräyksen syödä joka päivä possua, naudanmaksaa, mitä vielä.. Verenpainetta mitannut hoitsu myös antoi asiantuntevat ohjeet verenpaineen nostamiseksi: Vettä ei saisi juoda aamulla, vaan on juotava maitoa ja kahvia! Sanoin etten juuri ikinä juo kumpaakaan, vaan syön aina runsaasti aamupalaa, mutta se ei kuulemma riitä. Maitoa ja kahvia. Turha siinä selittää mitään kofeiiniyliherkkyydestä tai maitotalouden ongelmista. Sain kuitenkin reseptin voimajuomaan (?) ja rautatabuihin, jees. Lääkärin kehotuksesta ja huonosta olosta johtuen käytiin mättämässä kunnon lihapitsa illalliseksi, mutta siihen mun lihaseikkailut taitaa jäädä.

Maanantaina saimme vieraita! Tutustuttiin Chilessä pariin mahtavaan hemmoon Israelista jotka nyt Limaan päädyttyään majoittuivat meille päiväksi. Kierreltiin kaupunkia lisää ja juotiin viiniä maailmaa parantaen milloin puistossa, milloin talomme katolla.

Muutama päivä sitten Justuksen tuutori valtio-opin puolelta kierrätti meitä Liman Chinatownissa, josta voi ilmeisesti ostaa ihan mitä vain. Samalla reissulla löysimme kadun, jonka varrella oli useampikin kasvisravintola! Toivoa on!

Käytiin myös äänestämässä! Suomen suurlähetystö sijaitsee San Isidron bisnesalueella, joka oli kyllä oma maailmansa. Pilvenpiirtäjiä ja pukumiehiä. Kuulemma iso osa Limassa majailevista parista sadasta suomalaisesta oli käynyt äänestämässä, hyvä me!

Mitä vielä...