Machu Picchu limeño

Lupasin teille seikkailupäivityksiä, joten tässä niitä nyt tulee. Justus on vielä itseänikin laiskempi kirjoittaja, joten kerrotaan nyt niistä vaelluksista, joissa olen ollut itse mukana.

Noin kuukausi sitten oltiin tässä ihan lähistöllä parin päivän meno-paluu vaelluksella määränpäänä yli 800 vuotta vanhat kylärauniot, joita kutsutaankin usein korkean sijaintinsa vuoksi Liman Machu Picchuksi. Lähtöpaikalle pääsy oli randomia, otettiin ensin Limasta ihan kunnon linja-auto Huaral -nimiseen maaseutukylään ajaen muutaman tunnin rannikkoa pitkin läpi Liman reunamien hökkelialueiden, jotka sitten vaihtuivat aavikoiksi ja valtaviksi hiekkadyyneiksi, joiden päälle on rakentunut pääasiassa tiilihökkeleistä koostuvia kaupunkeja. Tällaisen kultalusikka perseessä syntyneen on vaikea ymmärtää, miten ihmisten on mahdollista elää niissä olosuhteissa, keskellä hiekkaerämaata. Huaralissa mentiin sitten paikalliselle turisti-infolle ja sieltä joku järjesti meille auton ja kuskin La Floridaan, parinsadan asukkaan vuoristokylään, josta varsinainen reissu oli tarkoitus aloittaa. Kuskia sai jonkin aikaa odotella, sillä tätä parin tunnin ajomatkaa ylös vuorille huonokuntoista hiekkatietä pitkin ei välttämättä ajeta, ellei joku laaksossa vieraillut kyläläinen sinnepäin sattumoisin ole matkalla. Ja sama pätee paluuseen. Kuski oli onneksi mukava tyyppi ja saatiinkin kuulla matkalla faktoja alueesta ja kylistä, järkyttävän cumbian (paikallista humppaa) soidessa taustalla.

 
Kuvat saa suuremmaksi klikkaamalla!
 

 

 
Perille päästiin sopivasti auringonlaskun aikaan, joten kysyttiin yöpymismahdollisuuksista ja saatiinkin pystyttää teltta kämäiselle jalkapallokentälle aasien ja koirien keskelle. Kyläläiset (näimme lähes ainoastaan miehiä) olivat melko kiinnostuneita meistä, mutta kysymykset ja vastaukset suunnattiin enimmäkseen Justukselle, mikä ei lainkaan yllättänyt tuntien millainen naisen asema ja rooli täällä on, etenkin periferiassa. Toisaalta paikallisetkin puhuivat espanjaa aika ontuvasti, minkä seurauksena ei saatu kauheasti tietoa reitistä tai kylän elämästä ylipäätään. Saatiin kuitenkin selville, ettei ulkomaalaisia turisteja juurikaan käy, mutta paikallisia opiskelijoita tulee usein porukalla viikonloppuisin. Muutenkin meininki kyseisessä kylässä oli hämärä, kaikki oli rempallaan ja likaista, mutta silti herroilla ei tuntunut olevan muuta tekemistä, kuin meidän kyttääminen (koskakohan viimeksi nähneet naisella housut, ja vielä vartalonmyötäiset…). Ihan ystävällisiä olivat kuitenkin, mutta Justuksen mukaan aiemmat kohtaamiset vuorialueiden alkuperäiskansalaisten kanssa olivat olleet myönteisempiä.

 

 

Seuraavana aamuna herättiin kukon rääkymiseen, löydettiin pienten harhailujen jälkeen oikea polku ja päästiin matkaan. On muuten mieletöntä, miten ilmasto täällä voi muuttua niin radikaalisti korkeuserojen mukaan. Limassa vallitsi tuolloin syksy, lehtien putoillessa puista ja sumuisia päiviä ollessa yhä enemmän, mutta Andeilla olikin juuri loppunut sadekausi, minkä seurauksena kaikki kukoistaa: Linnut laulaa, kukat kukkii ja muutenkin luonto on vehreimmillään, perhosia ja ötököitä on kaikkialla. Ja kukoistus vain kasvoi mitä korkeammalle noustiin! Muutaman tunnin noustuamme pysähdyttiin lounastauolle pari vuotta sitten hylättyyn Las Pampas -kylään, jonka kirkkoon edelleen kyläläiset vielä silloin tällöin matkaavat. Kylä sijaitsi upealla paikalla niittyjen ja purojen keskellä. Päivällä kaikki vaikutti kauniilta, mutta yöllä olisi saattanut autiokylä vähän kuumottaa. Tutkittiin rakennuksia ja vierailtiin kirkolla, ja jatkettiin sitten auringon kovimmassa paahteessa nousua. Reitti oli yllättävänkin hyvässä kunnossa, mutta ketään muuta ei matkalla kohdattu. Mutta ne lehmät, ja etenkin sonnit! Ei ensin tiedetty miten suhtautua kapeilla poluilla hengaileviin lehmälaumoihin, sillä kaikilla oli kunnon sarvet ja paljon vasikoita. Lähdettiin sitten pelottelulinjalle, huutaen ja kolistellen kunnes väistivät polulta rinteisiin. Muutaman kerran kuitenkin kohdattiin sonneja, joita meidän riehuminen ei voinut vähempää kiinnostaa. Tuijotuskilpailun jälkeen loppujen lopuksi päästiin ohi, ja loppumatkasta huomattiin että helpommalla pääsee, kun vaan rauhallisesti kävelee läpi, vaikka kuumottaakin kävellä 15 intensiivisesti tuijottavan sarvipään keskellä.  

 

 

 

 

 

 

 

 

Tultiin taas perille juuri sopivasti auringonlaskun aikaan, ja maisemat olivat upeat. Rupac on nykyisen tietämyksen mukaan ollut 1200-luvulla Atavilla-nimisen, ennen Inkoja alueella vallinneen kulttuurin tärkeimpiä keskuksia, ja sijaintinsa puolesta strategisella paikalla vuoren huipulla, josta on hyvät näkymät ympäröiviin rinteisiin ja laaksoihin. Yritettiin löytää teltallemme mahdollisimman lehmätön ja tasainen kohta, ja sehän löytyi mistäpä muualta, kuin hautausmaalta. Onneksi ei olla taikauskoisia, kähkähkäh. Suuri osa paikan kivikammioista oli siis hautoja, joiden sisällä näkyikin olevan luita ja pääkalloja. Paikalla vierailleet olivat jättäneet haudoille lahjuksia, muun muassa tupakkaa ja inkakolaa (paikallista limua). Lähes kaikissa rakennuksissa oli katot talleilla, ja korkeimmat ylsivät lähes kymmeneen metriin. Harmitti kyllä nähdä, miten välinpitämättömästi paikalliset suhtautuvat näinkin arvokkaisiin historiallisiin kohteisiin: Käärepapereita ja muovipulloja oli näkynyt koko matkan aikana, ja niitä oli myös raunioilla. Tämän lisäksi lehmät laidunsivat vapaasti rakennelmien ympärillä ja pashkansivat sinne tänne. Tehtiin illalla pieni nuotio ja ihmeteltiin, miten kirkas voi tähtitaivas vuoren päältä katsottuna olla, kun keinotekoista valoa ei lähimaillakaan. Myöhemmin yöllä olikin aivan hävyttömän pimeää, kun kuu katosi jonnekin.

 

 

 

 

Aamulla palattiin samaa reittiä alas lehmistä selviytyen, ja kovan vääntämisen seurauksena saatiin loppujen lopuksi kyyti samaan (jo valmiiksi korkeaan) hintaan takaisin Huaraliin, ja lopulta Limaan.

 

 

 

 

 

 

 

Toinen vaellusreissu tehtiinkin sitten viime viikonloppuna, eli lähdettiin Perun vaellusmekkaan Huaraziin. Siitä seuraavaksi settiä uuden päivityksen muodossa!